Jumalat ovat kuolleet, mitä tulee?
Suomen Kansallisteatterin suurella näyttämöllä
JUMALAT
Komedia Kreikan myyttien raunioilla. (Toim. huom. Vaiko uuden Euroopan tragedia)
Prologi: ”Olipa kerran”.
Jos Delfoin oraakkeli olisi ennustanut oman aikamme kaaoksen, jota Euroopan kuninkaalliset ja poliittiset johtajat kutsuvat mannerlaattojen liikehdinnäksi, olisi hänelläkin ollut vaikeuksia. Tuskin edes hän tai kukaan antiikin tietäjistä olisi voinut edes aavistaa nyt kuulemamme teatteripuheen mahtipontisuutta ja sen ylilyöntejä.
Katsoessani Kansallisteatterin näytelmää antiikin jumalista, pääni läpi kulkee Déjà-vu -tuuli. Ei ainoastaan Aristoteleen Runousoppi, antiikin näytelmät tai Danten Helvetti vaan myös aikalaishistorioitsijamme Roger Osbornen kirja Sivilisaation lopusta (julkaistu 2007) ovat johdantona antiikin mytologioihin tässä ja nyt.
Hän on kirjoittanut eurooppalaisen = ns. läntisen maailman uudemman historian aikajanalle tuhansia vuosia vaappuneen sivilisaation kukistumisen. Matka vie Lascaux´n alkuhärkien kuvina kulkevista luolamaalauksista Mussoliniin jatkuen omaan aikaamme.
KANSALAINEN ELI KULUTTAJA
Uuden vuosituhannen alku synnytti kuluttamisen painajaisen. Yhdysvaltain ja nopeasti omista kansalaisistamme tuli kuluttajia. He eivät tarvitse ihmisarvoa vaan rahaa, olemassaolon kruunaa, jos saa viihdyttää itseään – millä tahansa.
Suomalaiset leijonapaitaiset nuorukaiset ovat Kansallisen tulkinnassa itselleenkin outo kuoro, vieraita ja siksi itsensä sokaisseita Oidipuksia, isänmurhaajia, äitimyytin rikkojia ja yhteisönsä totuuden kuoronjohdolle eli esilaulajalle luovuttajia.
VALLANKUMOUS SÖI LAPSENSA
Samassa myyttien jatkumossa kellumme tänään pohjoisina ajopuina Yhdysvaltojen, Venäjän ja Euroopan uusien Akropolisten alttareille. Niiden keskelle kaatuvat Kansallisteatterin temppelin valtavat pylväät. Putoavat pehmeästi kuin lakritsin palaset joustolankojensa varassa jumalten varpaille.
Kansallisteatterin suurtakin näyttämöä suurempi spektaakkeli tuo antiikin jumalat keskellemme kekseliäin rinnastuksin. Jussi Moilan kirjoittama, Juhana von Baghin ohjaama, Kati Lukan lavastama, Kalle Ropposen valaisema ja Minttu Vesalan puvustama jumalten vyöry Ateenalaisen kaupunkivaltion temppelissä – ja sen raunioissa – panee Euroopan /ihmisen historian koville.
TULE JO KATHARSIS
Tragedia uhrataan komedialle ja päinvastoin. Aristoteleen Runousopissa molemmilla oli vielä omat genrensä. Tragedia edusti ylevää kärsimystä, joka päättyi mielen puhdistumiseen, katharsikseen. Komedia oli kuin kansannäytelmä, jossa rooleja kirjoitettiin myös vähän hupsuille, ja tilanteita ketjutettiin pikkurikoksiin.
Mutta nämä nuoret antiikin rehabilitoijat ovatkin anarkisteja, joille jumaluus, lajityypit ja roolitus ovat sekä traagisia että samaan aikaan koomisia – katsojasta riippuen. Loppu kuitenkin häämöttää ja tursuu esiin kaiken aikaa kulisseissa kulkevina teatterisavuina.
Ei ole pyhää, ei pahaa, ei ylevää, ei rehellistä tai rosvoa. Jumalat horisevat omiaan tai oikeastaan heitä edustavat kuorot. Peruukkipartaiset Homerokset ja naamioidut näyttelijät ottavat historiasta oppinsa, joka on tässä näytelmässä jatkunut jo Sofokleen Oidipuksesta 400-luvulta ennen ajanlaskumme alkua vuoteen 2025 jälkeen Kristuksen syntymän.'
ELÄIMET JA JUMALAT
Minotaurokset ja Kentaurit, härän, sorkkaeläimen ja ihmisen yhdistelmät, tepastelevat kuninkaitakin ylväämmin keskellämme romahtavia pylväitä väistellen. He katsovat ihmisiä alaspäin. Syystäkin.
Onhan näyttämöllä myös Troijan puuhevonen, mutta se on metallinen ja muistuttaa enemmän ratsastajapatsaiden hevosia. Ei sen sisällä voi salakuljettaa armeijoita ellei se ole jotenkin digitaalisen tekoälyn luomus. Ei käyttöön.
Kuningas Oidipuksen suomentaja, kirjailija Veijo Meri kirjoittaa omassa analyysissaan miten Oidipuksen kolme maanpakoa ja sokeus tekivät hänestä tietäjän, legendan, joka ”rukoillessaan ei pyydä voittoa, mainetta ja valtaa, hän saa pyytää vain, että totuus voittaisi”.
Aristoteleen opettajan, Platonin luomassa Ihannevaltiossa taiteilijat saisivat kirjoittaa ainoastaan ”hymnejä jumalille ja ylistyslauluja jalojen miesten kunniaksi” (Pentti Saarikosken suomennos). Runous on hyväksyttävää, jos se auttaa ihmisiä kasvamaan kunnon kansalaisiksi.
KOKONAISTAIDETEOS
Katsottuani lähes kolme tuntia mielikuvituksellisia teatterikäänteitä, kokonaistaideteosta, jossa esittämiseensä antautuneet näyttelijät, tanssijat ja ”äänellisen eleen” tulkit - Wanda Dubiel, Aksa Korttila, Anni Koskinen, Inke Koskinen, Pyry Nikkilä, Alen Nsambu, Ilja Peltonen, Annika Poijärvi ja Otto Rokka - repäisevät alati esiripun halki, olen valmis, vahvistunut ja katsojana kasvanut.
Maailman myytit on kannettu eteeni kuvin, sanoin ja tuntein, naurun ja kauhun kuorruttamina. Tuli puhdistaa (ja syö lopuksi ateenalaisen ihannevaltion).
”Jumalat ovat kuolleet. Mitä tulee”?
Epilogi: Myytti on avoin tarina, periytyvä kertomus ja sen tuoreet muunnelmat, yhteisesti jaettu muisti.
Helsingissä 18.02.2025
KIRSIKKA MORING, kulttuuritoimittaja / HS vuosina 1968 – 2010.